Boliviasta jarven yli Peruun
Nyt on taas kerrottavaa. Aika paljon
Alamakiajoa
Sunnuntaina heratys oli taas aikainen ja maaaaailman matkaajat vasyneita. Sielta kuitenkin tultiin vaikeuksien lapi ja ehdittiin klo 7.30 respaan, josta meita tultiin hakemaan. Sitten Bolivialaisella (luotettavalla) pikkubussilla 4700 metriin La Pazista vajaan tunnin paahan. Suomipoikahan tuli tietysti aurinkolomalla t-paidat paalla ja yllatys yllatys, 4700 metrissahan tuli lunta! No ei se mitaan, saatiin kevyet sadetakit, kyparat ja hanskat. Siita sitten liikkeelle.
No, ensimmaisen 500 metrin jalkeen oli lapimarka. Tie alkoi asfalttina ja oli heti aika jyrkkaa. Oltiin pilven sisassa, joten nakyvyys oli aika minimaalinen, kun viela silmat oli taynna lunta, rantaa tai vetta. Ensimmaisen 500 jalkeen oli myos sormet aivan jaassa ja tunnottomat. Kavihan siina tietenkin mielessa, etta jos toi pyora lahtee kasista, niin jarrutuksen kanssa tulee ongelmia. Jos saa jarrutettua niin onko siita mitaan hyotya, jos tie on jaassa. Ja mita sitten vaikka tie ei oiskaan jaassa, pieni virhearvio tai esim vastaan tulevan auton vaistaminen niin suora pudotus odottaa. Oltiin siis vuoren kylkeen rakennetuilla teilla, joiden pudotus oli parhaimmillaan 3000 metria.
Tuo vaihe oli viela helppoa siina mielessa, etta tie oli kaksikaistainen ja pian sade muuttui tosiaan vedeksi. 3600 sadassa metrissa pidettiin ensimmainen paussi, kuuma kahvi auttoi kylmyyteen. Seuraavaksi laskeuduttiin viela vahan aikaa ennen kuin alkoi Veskun etsikkoaika. Vahan reilusta 3000 metrista noustiin takaisin 4000 metriin, ja tama olikin alamakicircuitin ainoa nousujakso. Maratoonarin kunnolla Keski-Pukkila tuli heti ensimmaisessa nousussa hieman vaikeuksissa olleen Aniszewskin ohi ja nousi karkeen aivan oppaan peraan. Tassa vaiheessa on varmaankin kaikille jo selvaa, etta Hurrikaani Hyvonen nakyi takana enaa pienena keltaisena sadetakkina. Viimeisen nousun (300m noin 35 astetta) jalkeen ehdittiin haukkaamaan Veskun kanssa pienta valipalaakin ennen kuin Jamsankosken kasvatista saatiin havaintoa. Loppujen lopuksi Hyvosen hahmo nousi vahitellen maen paalle ja pyoran taluttaminenkin vaikutti tappavan raskaalta.
Viela jonkun verran asfalttia ja sitten pysahdys. Oppaamme antoi uudet ohjeet. Nyt mentaisiin aina tien vasenta reunaa ja vastaantulevalla olisi etuajo-oikeus. Camino de la muerte eli death road oli alkamassa. Tie oli nyt soraa (sateessa enimmakseen mutaa) ja leveydeltaan korkeintaan puolet edellisesta asfalttitiesta. Pudotuksen puolella tie oli aika heikko, reunassa oli vahan valia sortumia ja syvennyksia, jotka olivat aika vaarallisia, kun ryhtyi katsomaan maisemia. Tie nuoli vuoren seinaa, joten mutkia oli koko ajan ja tilanteita, joissa ei nahnyt, tuleeko kulman takaa joku vastaan. Ja kyllahan sielta tuli vastaan vahan kaikkea. Olo oli kuin kuin jossain nintendopelissa. Se ei riittanyt, etta selvittiin huomaamattomista vastaantulevista rekka-autoista, hullua vauhtia painavista minibusseista, vuorelta tippuneista kylmista suihkuista ja tieta ylittavista elaimista. Oli kivaa menna tuhatta ja sataa alaspain kadet taristen, kun yhtakkia tien reunassa istuskeleva pieni poika yrittaa saada osuman kivilla! Onneksi Boliviassa ei pelata pesapalloa...
Oman savayksensa adrenaliinimyrskyyn teki se, etta tieta reunustivat koko matkan ajan lukemattomat ristit. Tieta kutsutaan myos maailman vaarallisemmaksi eika sita yhtaan ihmettele. Pyorailijoillekin on kaynyt huonosti, mutta itse ajaessa tie ei pelottanut laheskaan niin paljon kuin takaisin tullessa pikkubussin kyydissa. Monet sanovat, ettei se tie niin paha ole mita sanotaan, mutta vesisateessa ja vauhdilla fiilis on vahan erilainen. Ja suomipoikahan tuli kaikista ryhmista ensimmaisena maaliin, Hurrikaani (aka "Vauhti", "Alamaki") Hyvonen piti siita huolen. Opas joutui polkemaan lisaa vauhtia, kun Huracan oli kyyryssa (turvallisesti) liimattuna kiinni oppaan takapyoraan!
Koko matka oli meidan arvion mukaan 50-70 kilometria ja siina kesti reilu 3 tuntia pysahdyksineen. 4700 metrista tultiin loppujen lopuksi 1600 metriin. Pyorailyn jalkeen pikkubussilla paikalliseen Hotelli Esmeraldaan suihkuun, uima-altaalle ja syomaan buffettiin. Illaksi samaa tieta La Paziin. Aika kiva sunnuntaipaiva, onneksi ei jaksanut lahtea lauantaina ulos niinkuin aluksi kaavailtiin...
Copa-copacabana (vai miten se biisi meni)
Maanantaiaamuna bussilla Titicaca-jarvelle. Saavuttiin Copacabanalle eli Bolivian Titicaca-rantakaupunkiin puolen paivan aikoihin. Lounaan jalkeen otettiin vesibussi Isla del Solille, joka on Bolivian puolen suurin nahtavyys. Inkojen legendojen mukaan aurinko on syntynyt talta saarelta ja nain ollen he rakentivat saarelle temppeleita ja asumuksia. Maanantai-iltapaivana ihailimme nakymia hostellimme terassilta. Horisontissa nakyi jarven takana satojen kilometrien paassa kohoavat lumihuiput! Illan hamartyessa myos ilma viileni ja pian huomasimme olevamme pilkkopimeassa. Saarella ei ollut sahkoa, mika teki siita vielakin eksoottisemman. Tuuli oli pauhasi pimeassa, kun loysimme ravintolan ja istahdimme kynttilan valoon lammittelemaan. Joo, siina kavikin sitten mielessa tuo matkakumppanien valinta. No pian haihdutimme ylimaaraisen romantiikan pois, kun paatimme kaikki tilata kuuluisaa Titicaca-jarven turskaa! Vahan jannitti, etta nainkohan tassa joutuu nalissaan nukkumaan, mutta kala oli vanhan kalansyojan makuun todella hyvaa! Hyva fiilis!
Tiistaiaamuna auringonnousun aikoihin ylos (eli Vesku nousi ja yritti saada mua ja Jaskaa vallyjen valista, mutta katteli siina sitten yksin auringonnousua reilun tunnin). No unikuninkaat paasi sitten loppujen lopuksi ylos ennen seitsemaa, jolloin oltiin jo liikkeella etelasta kohti saaren pohjoispaatya, jossa suurin osa saaren nahtavyyksista oli. Polku kulki kaytannossa saaren keskiharjun paalla, joten molemmille puolille avautui mahtavat siniset nakymat. Pohjoisessa (matka noin 7 km, reilu 2 tuntia) oltiin ennen muita turisteja, joten saatiin rauhassa tollistella mm. Inkojen pyhaa puuma-kivea, uhripoytaa ja labyrinttia eli jonkunlaista palatsia. Takaisin pain tullessa toista reittia loydettiin pienen etsinnan jalkeen pahasti ransistynyt auringon temppeli ja toinen pyha kivi. Paivan kavelyn jalkeen paatilla illaksi Copacabanaan, pari olutta celtic-manu pelin yhteydessa eli ihan perus champions-liigatiistai? Hamara kaupunki muuten tuo Copa. Hippimeininki nakyi katukuvassa ja ilmeisesti monet matkaajat ovat jaaneet kaupunkiin kasvattamaan rastatukkaansa kaiken muun ohessa.
Peruun
No niin sitten aletaan jo lahestya tata paivaa. Keskiviikkona puolen paivan aikoihin hypattiin Perun bussiin ja rajalla oltiin jo 15 minuutin kuluttua. Siita kolmen tunnin kuluttua saavuttiin Punoon, Perun Titicaca-kaupunkiin. Alun perin oli tarkoituksena menna suoraan Cuzcoon eli Machu Picchun lahelle, mutta saatiin matkatoimistolta hyva tarjous pysahtya Punossa valilla noin neljaksi tunniksi ja tehda siina excursio kelluville saarille, jatkaa yota myoten tanne Cuzcoon. Kaikkihan tietavat kaislan paalle tehdyt kylat, jotka ovat varmasti Titicacan tunnetuin nahtavyys. Meille kerrottiin tarinaa, kuinka uros-heimo oli lahtenyt pakoon rannalta muita heimoja ja tutkiskelimme sitten vahan asumuksia. Saimme myos balsa-lautta kyydin saarelta toiselle joita on yhteensa yli 40. Olot olivat loppujen lopuksi aika hyvat, silla lahjoituksena asukkaat olivat saaneet aurinkopaneeleja ja jopa televisioita. Asukkaiden ruumiinrakenteesta laitettiin merkille, etta uinti tuskin on kovin suosittu harrastus. Ja kun veden paalla on vaikea pelata jalkapalloakin niin energiaa saastyy.
Illalla sitten taas bussiin ja aamu viiden aikaan tanne. Aika iisisti tanaan, hankittiin liput huomisillan Machu Picchu junaan ja nyt tassa kirjoittelemassa kolmen tunnin siestan jalkeen. Lauantaiaamuna kiivetaan siis ehka matkan kohokohtaan ja samalla ollaan myos matkan pohjoiskarjessa, eli loppu on sitten hidasta laskettelua Santiagon de Chilen ja Mendozan viinitilojen kautta kohti Buenos Airesia
Vuorilla on muuten iltaisin ja oisin aika kylma. On ihan pipo paassa, joten alkaa Suomessa harmitelko keleja. Huomiseksi luvattiin paivalampotilaksi tanne vain 25 astetta.
Loppu
Alamakiajoa
Sunnuntaina heratys oli taas aikainen ja maaaaailman matkaajat vasyneita. Sielta kuitenkin tultiin vaikeuksien lapi ja ehdittiin klo 7.30 respaan, josta meita tultiin hakemaan. Sitten Bolivialaisella (luotettavalla) pikkubussilla 4700 metriin La Pazista vajaan tunnin paahan. Suomipoikahan tuli tietysti aurinkolomalla t-paidat paalla ja yllatys yllatys, 4700 metrissahan tuli lunta! No ei se mitaan, saatiin kevyet sadetakit, kyparat ja hanskat. Siita sitten liikkeelle.
No, ensimmaisen 500 metrin jalkeen oli lapimarka. Tie alkoi asfalttina ja oli heti aika jyrkkaa. Oltiin pilven sisassa, joten nakyvyys oli aika minimaalinen, kun viela silmat oli taynna lunta, rantaa tai vetta. Ensimmaisen 500 jalkeen oli myos sormet aivan jaassa ja tunnottomat. Kavihan siina tietenkin mielessa, etta jos toi pyora lahtee kasista, niin jarrutuksen kanssa tulee ongelmia. Jos saa jarrutettua niin onko siita mitaan hyotya, jos tie on jaassa. Ja mita sitten vaikka tie ei oiskaan jaassa, pieni virhearvio tai esim vastaan tulevan auton vaistaminen niin suora pudotus odottaa. Oltiin siis vuoren kylkeen rakennetuilla teilla, joiden pudotus oli parhaimmillaan 3000 metria.
Tuo vaihe oli viela helppoa siina mielessa, etta tie oli kaksikaistainen ja pian sade muuttui tosiaan vedeksi. 3600 sadassa metrissa pidettiin ensimmainen paussi, kuuma kahvi auttoi kylmyyteen. Seuraavaksi laskeuduttiin viela vahan aikaa ennen kuin alkoi Veskun etsikkoaika. Vahan reilusta 3000 metrista noustiin takaisin 4000 metriin, ja tama olikin alamakicircuitin ainoa nousujakso. Maratoonarin kunnolla Keski-Pukkila tuli heti ensimmaisessa nousussa hieman vaikeuksissa olleen Aniszewskin ohi ja nousi karkeen aivan oppaan peraan. Tassa vaiheessa on varmaankin kaikille jo selvaa, etta Hurrikaani Hyvonen nakyi takana enaa pienena keltaisena sadetakkina. Viimeisen nousun (300m noin 35 astetta) jalkeen ehdittiin haukkaamaan Veskun kanssa pienta valipalaakin ennen kuin Jamsankosken kasvatista saatiin havaintoa. Loppujen lopuksi Hyvosen hahmo nousi vahitellen maen paalle ja pyoran taluttaminenkin vaikutti tappavan raskaalta.
Viela jonkun verran asfalttia ja sitten pysahdys. Oppaamme antoi uudet ohjeet. Nyt mentaisiin aina tien vasenta reunaa ja vastaantulevalla olisi etuajo-oikeus. Camino de la muerte eli death road oli alkamassa. Tie oli nyt soraa (sateessa enimmakseen mutaa) ja leveydeltaan korkeintaan puolet edellisesta asfalttitiesta. Pudotuksen puolella tie oli aika heikko, reunassa oli vahan valia sortumia ja syvennyksia, jotka olivat aika vaarallisia, kun ryhtyi katsomaan maisemia. Tie nuoli vuoren seinaa, joten mutkia oli koko ajan ja tilanteita, joissa ei nahnyt, tuleeko kulman takaa joku vastaan. Ja kyllahan sielta tuli vastaan vahan kaikkea. Olo oli kuin kuin jossain nintendopelissa. Se ei riittanyt, etta selvittiin huomaamattomista vastaantulevista rekka-autoista, hullua vauhtia painavista minibusseista, vuorelta tippuneista kylmista suihkuista ja tieta ylittavista elaimista. Oli kivaa menna tuhatta ja sataa alaspain kadet taristen, kun yhtakkia tien reunassa istuskeleva pieni poika yrittaa saada osuman kivilla! Onneksi Boliviassa ei pelata pesapalloa...
Oman savayksensa adrenaliinimyrskyyn teki se, etta tieta reunustivat koko matkan ajan lukemattomat ristit. Tieta kutsutaan myos maailman vaarallisemmaksi eika sita yhtaan ihmettele. Pyorailijoillekin on kaynyt huonosti, mutta itse ajaessa tie ei pelottanut laheskaan niin paljon kuin takaisin tullessa pikkubussin kyydissa. Monet sanovat, ettei se tie niin paha ole mita sanotaan, mutta vesisateessa ja vauhdilla fiilis on vahan erilainen. Ja suomipoikahan tuli kaikista ryhmista ensimmaisena maaliin, Hurrikaani (aka "Vauhti", "Alamaki") Hyvonen piti siita huolen. Opas joutui polkemaan lisaa vauhtia, kun Huracan oli kyyryssa (turvallisesti) liimattuna kiinni oppaan takapyoraan!
Koko matka oli meidan arvion mukaan 50-70 kilometria ja siina kesti reilu 3 tuntia pysahdyksineen. 4700 metrista tultiin loppujen lopuksi 1600 metriin. Pyorailyn jalkeen pikkubussilla paikalliseen Hotelli Esmeraldaan suihkuun, uima-altaalle ja syomaan buffettiin. Illaksi samaa tieta La Paziin. Aika kiva sunnuntaipaiva, onneksi ei jaksanut lahtea lauantaina ulos niinkuin aluksi kaavailtiin...
Copa-copacabana (vai miten se biisi meni)
Maanantaiaamuna bussilla Titicaca-jarvelle. Saavuttiin Copacabanalle eli Bolivian Titicaca-rantakaupunkiin puolen paivan aikoihin. Lounaan jalkeen otettiin vesibussi Isla del Solille, joka on Bolivian puolen suurin nahtavyys. Inkojen legendojen mukaan aurinko on syntynyt talta saarelta ja nain ollen he rakentivat saarelle temppeleita ja asumuksia. Maanantai-iltapaivana ihailimme nakymia hostellimme terassilta. Horisontissa nakyi jarven takana satojen kilometrien paassa kohoavat lumihuiput! Illan hamartyessa myos ilma viileni ja pian huomasimme olevamme pilkkopimeassa. Saarella ei ollut sahkoa, mika teki siita vielakin eksoottisemman. Tuuli oli pauhasi pimeassa, kun loysimme ravintolan ja istahdimme kynttilan valoon lammittelemaan. Joo, siina kavikin sitten mielessa tuo matkakumppanien valinta. No pian haihdutimme ylimaaraisen romantiikan pois, kun paatimme kaikki tilata kuuluisaa Titicaca-jarven turskaa! Vahan jannitti, etta nainkohan tassa joutuu nalissaan nukkumaan, mutta kala oli vanhan kalansyojan makuun todella hyvaa! Hyva fiilis!
Tiistaiaamuna auringonnousun aikoihin ylos (eli Vesku nousi ja yritti saada mua ja Jaskaa vallyjen valista, mutta katteli siina sitten yksin auringonnousua reilun tunnin). No unikuninkaat paasi sitten loppujen lopuksi ylos ennen seitsemaa, jolloin oltiin jo liikkeella etelasta kohti saaren pohjoispaatya, jossa suurin osa saaren nahtavyyksista oli. Polku kulki kaytannossa saaren keskiharjun paalla, joten molemmille puolille avautui mahtavat siniset nakymat. Pohjoisessa (matka noin 7 km, reilu 2 tuntia) oltiin ennen muita turisteja, joten saatiin rauhassa tollistella mm. Inkojen pyhaa puuma-kivea, uhripoytaa ja labyrinttia eli jonkunlaista palatsia. Takaisin pain tullessa toista reittia loydettiin pienen etsinnan jalkeen pahasti ransistynyt auringon temppeli ja toinen pyha kivi. Paivan kavelyn jalkeen paatilla illaksi Copacabanaan, pari olutta celtic-manu pelin yhteydessa eli ihan perus champions-liigatiistai? Hamara kaupunki muuten tuo Copa. Hippimeininki nakyi katukuvassa ja ilmeisesti monet matkaajat ovat jaaneet kaupunkiin kasvattamaan rastatukkaansa kaiken muun ohessa.
Peruun
No niin sitten aletaan jo lahestya tata paivaa. Keskiviikkona puolen paivan aikoihin hypattiin Perun bussiin ja rajalla oltiin jo 15 minuutin kuluttua. Siita kolmen tunnin kuluttua saavuttiin Punoon, Perun Titicaca-kaupunkiin. Alun perin oli tarkoituksena menna suoraan Cuzcoon eli Machu Picchun lahelle, mutta saatiin matkatoimistolta hyva tarjous pysahtya Punossa valilla noin neljaksi tunniksi ja tehda siina excursio kelluville saarille, jatkaa yota myoten tanne Cuzcoon. Kaikkihan tietavat kaislan paalle tehdyt kylat, jotka ovat varmasti Titicacan tunnetuin nahtavyys. Meille kerrottiin tarinaa, kuinka uros-heimo oli lahtenyt pakoon rannalta muita heimoja ja tutkiskelimme sitten vahan asumuksia. Saimme myos balsa-lautta kyydin saarelta toiselle joita on yhteensa yli 40. Olot olivat loppujen lopuksi aika hyvat, silla lahjoituksena asukkaat olivat saaneet aurinkopaneeleja ja jopa televisioita. Asukkaiden ruumiinrakenteesta laitettiin merkille, etta uinti tuskin on kovin suosittu harrastus. Ja kun veden paalla on vaikea pelata jalkapalloakin niin energiaa saastyy.
Illalla sitten taas bussiin ja aamu viiden aikaan tanne. Aika iisisti tanaan, hankittiin liput huomisillan Machu Picchu junaan ja nyt tassa kirjoittelemassa kolmen tunnin siestan jalkeen. Lauantaiaamuna kiivetaan siis ehka matkan kohokohtaan ja samalla ollaan myos matkan pohjoiskarjessa, eli loppu on sitten hidasta laskettelua Santiagon de Chilen ja Mendozan viinitilojen kautta kohti Buenos Airesia
Vuorilla on muuten iltaisin ja oisin aika kylma. On ihan pipo paassa, joten alkaa Suomessa harmitelko keleja. Huomiseksi luvattiin paivalampotilaksi tanne vain 25 astetta.
Loppu
posted by Seb @ 6:45 ip.
1 Comments:
At 1:19 ip.,
Anonyymi said…
On teillä henkeäsalpaavat seikkailut siellä.. Joka viestin jälkeen harmittaa enemmän kun en lähteny mukaan! Mut on se hienoa kun kirjottelette kuulumisianne niin, että me täällä Pohjolassakin voidaan elää reissussa mukana ja jännittää aina mitä seuraavat päivät tuo tullessaan. Huikeaa matkan jatkoa!
Lähetä kommentti
<< Home